Itsellä on ollut masennus ja PTSD tyyppiset oireet peruskoulusta lähtien, jossa tuli oltua koulukiusaamisen kohteena. Monta vuotta lagattii himas - itseasiassa 6 vuotta ja ihmeteltii ku jaksaminen jatkokoulutusten ym. kanssa vain yksinkertaisesti loppui. Noh, elefantin selän katkas sitten faijan kuolema juurikin samoisena vuonna (06). Ei sillai oltu hirveen läheisissä väleissä, vaikka iha kelpo faija olikin. Holismi ja asumusero (300km) teki vain kanssakäymisen harvaksi. Kävi jokusen kerran aina keskisuomessa yksin, mutta lääkitykset ja holi varmisti, että faija oli iha pihal. Pelattii usein korttia ja muksu kyl havaitsee vähemmästäkin, että kaikki ei oo kunnos, kun kesken pelin faija näyttää kaikki korttinsa ja kysyy "mikä kortti tämä on?" Seuraavana aamuna lähdettiinkin sitten takas pk-seudulle junalla. Faija juoksee junanvierustaa silmät kosteina ja vilkuttaa - jo paskas kunnos vaikka pelannut koko elämänsä tennistä, hiihtanyt. etc.
Kivuliaita muistoja.
Eniveis sitten 2006 tuli eräällä toisella foorumilla avauduttua aiheesta. Mä oon aina ollut semisti kiinnostunut psykologiasta ja masennus ilmiönä ollut mielenkiintoinen. Siihen paljon tutustuneena en kuitenkaan osannut pitää itseäni kyseisen vaivan vaivaamana. Kävelen siis junanradan vierustaa ja kelaan kuinka helppoa se olis tai peruskoulun aikaan meinaan vetää lasillisen jotai pääkallollista ikkunanpesunestettä - eeeii, eihän mulla masennusta ole! Tohon syynä varmaan alhainen itsetunto, eikä arvosta itseään tarpeeksi, jotta osais auttaa itseää tms. Asia joka ei vielä, eikä varmaan koskaan tuu korjaantuu. Foorumilla sitten sanoivat, että "hop hop hae apua" ja nyt tässä on käyty terapiat (06-10) ja bentsot läpi. Hyvä tauko oli kaikista mömmöistä tos tovin, mutta sitten viimevuonna ei tarvinnut kuin muutaman vastoikäymisen ja oltii melkei nollapistees, noh onneksi osas reagoida nopeasti ja pääs kallonkutistajalle nopeasti höpöttelee. Venlafaksiinit naamarii ja tässä sitä ollaan.
Tossa stoori tosi lyhyesti.
(vähän muuta: e-sigeistä kiinnostuin kun pari samoista nenävaivoista olivat saaneet apunsa näistä ja maistettuani pidin kyllä [mausta] muutenkin ja makeat jääneet pois mukavasti. Kahta en vaihda, nenäkannu ja höyry. 0nic user täällä siis. Tää kysymys on jossainmäärin typerä ja tiedän sen, mutta te joilla on kokemusta näistä mielenmyrskyistä, niin onko teistä nikotiinista apua masennuksen, ahdistuksen ym. hallinnassa? On tässä jo bentsoi vedelty ja nyttenkin näitä venlafaksiinei joiden takia taas vuodessa tullut 15kg lisää -10kg kiitos esigejen, joten myrkytöntä elämää täs nyt tuskin voi kauheesti liputtaa.)
Viimeksi muokannut pzjk; 18.07.14 kello 05:40.
Kaippa sitä vois tännekkin kirjoitella ku muutkin
Ittellä diagnoosina F20.9 eli määrittämätön skitsofrenia. Lekurit aikanaa ei saanu tuota tautiluokitusta tarkennettua ku on pikkuisen kaikista skitson osa-alueista jotain... Kuulee pään sisällä ääniä ja välillä näkee halluja (kuolleita sukulaisia joiden kanssa juttelen, välillä). Sairaala jaksoja kolme, ekä oli 2 viikkoa ja toinen oli sitten 9 viikkoa ja viimeinen 4 viikkoa. Tosta 9 viikon jaksosta ei ole ekalta 3:lta viikolta oikein muistikuvia ku lääkitys oli niin iso että zombie olo oli. Viimeinen sairaalajakso oli itsari yrityksen jälkeen. Ton skitson kanssa siis oli syvä masennus ja ahdistuneisuus mukana. Kaikenlaisia lääkkeitä kokeiltu laidasta laitaan ja Toi Seroquel Prolong 400mg toimii parhaiten tällä hetkellä. Ketipinoria 50mg unentasaamiseen.
Kaikista pahintahan tässä sairaudessa oli se että hyväksyy ittensä semmoisena kun on ja oppii elämään sen kanssa. Onneksi on ymmärtävä vaimo joka auttaa. Ja aina oon kertonu omaa stoorii ihmisille jotka on kysyny. En häpee tuota sairautta, se on yksi minua.
Saa multa kysyy jos haluaa, niin kerron parhaani mukaan.
Aina tulee vähän outo olo kun tykkää negatiivispainotteisesta viestistä, mutta se oli lähinnä tarkoitettu tuolle sun jaksamiselle.
täälä menee deprakine ja risperidon kaksuuntaseen mielihäröön ja conserta add:hen.
mulla kyllä auttaa kaikki, huomaa heti sekoilun määräs jos parina päivänä unohtaa jonku tabun nielasta
tai ei ite huomaa heti mut vaimo kommentoi pasila tyyliin "LÄÄKKEET"
Lapsi joka usein hymyilee silmissänne on suloinen
Vaan jos nauraa vanhalla iällä niin on vajaaälyinen
Minä en ole tottunut suremaan vaikka potilaat pois kuolee
Mutta käypää rahaa jos poltetaan se ajatus kyllä häiritsee
Mie syön Lamictalia aamuin illoin neurologisiin vaivoihin, jännä huomata että se on myös mielialalääke. Ilmanko ei oo vuosiin enää masentunut isoistakaan jutuista niin pahasti, kun ennen tuon lääkityksen aloitusta.
Lapsi joka usein hymyilee silmissänne on suloinen
Vaan jos nauraa vanhalla iällä niin on vajaaälyinen
Minä en ole tottunut suremaan vaikka potilaat pois kuolee
Mutta käypää rahaa jos poltetaan se ajatus kyllä häiritsee
eräs lyhyt sairaskertomus, eli mulla kävi jotenki näin.... muistaakseni......
lääkäri historiani ei ole kauheen pitkä, eikä tarkkaa tietoo ole koska kaikki on alkanu mutta,
noin 3vuotta sitten hakeuduin yksityis lääkärille oletetun masennuksen vuoksi.
kahdenkymmenen minuutin tutkimisen jälkeen täti totes et selvästi oot masentunu, viikko sairaslomaa ja pillereitä purkki ni oot taas ookoo.
pilleriä siinä sitte popsin (tais olla jotain ssri tyyppisiä vaimitänenyolikaa) ja tuntu että olo alkaa paranee.
puolisen vuotta taisin syödä ja ku resepti loppu ni loppu syöminenki.
pitkään meni hyvin ehkä joku 8kk sitte alko taas oireet.
menin taas lääkäriin,tuli uudet mömmöt jne.. ne teki sitte meikäläisestä jo yli tehokkaan ja poltin itteni loppuun nopeesti noin 3h yö unia riitti vallan mainiosti tai siis ei ollu aikaa nukkua enempää ku oli mukamas niin paljo tekemistä.
noin puolitoista vuotta sitte jätin yhtenä aamuna menemättä töihin ku olin vaan niin loppu.
sitte emäntä pakotti päivystykseen ja sieltä lykättiin heti lähete kiirellisenä mielenterveyskeskukseen ja käsketiin huilata.
samalla viikolla taisin sinne päästä ja alettiin hoitaa kakssuuntasta.
nyt on sitte päädytty kaks suuntaseen mielihäröön ja lisäksi add.
voisin väittää että ei oo elämä paremmalta koskaan tuntunu kuin nyt ku on lääkitys (todennäköisesti) kohdillaan, hermoheikkous on muisto vaan, vaimon kans ei tarvi koko aikaa riidellä ja lasten kans jaksaa mielellään harrastaa.
Olin ennen melko epäileväinen näitten "päävika" juttujen kans ja ajatuksena oli aina se "ite aiheutettua", mutta nyt kun se on osunu omalle kohdalle niin ymmärrän!
jos kaikki jatkuu kuin nyt niin toivon pääseväni työelämään taas tammikuussa 2015
ja lopuksi: jos tuntee tarvitsevansa apua niin todellaki kannattaa sinne lääkäriin mennä!! helpottaa muuten kummasti jos pyytää jotain muuta (esim vaimo/mies tai ystävä) varaamaan sen ensimmäisen ajan sinne lekuriin..
en tie saako tosta ny mitään selkoo taas mutta tulipa sanottua ja jotain jäi varmaan sanomattakin..
hyvää ja iloista syksyä!!
Itsellä diagnosoitu pitkäaikainen masennus, vaikea paniikkihäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Paniikkia puskee pintaan, jos tarvii johonkin kotoa lähteä. Yksin ulos lähteminen (about pidemmälle kuin 200m säteellä kotoa) on silkka mahdottomuus ilman kunnon paniikkikohtausta. Kaupoilla käynti onkin lähteisten reissuun lähtemisen ja kuskailujen varassa. Jos mulla ei olis näitä kahta koiraa, todennäköisesti en poistuisi ulos senkään vertaa, että pyörisin tässä lähimaastossa koirineni.
Paniikkihäiriöintiä on kestänyt reilu 10 vuotta ja paheni tuossa 6 vuotta takasin, kun muutin isän nurkkiin asumaan valmistuttuani koulusta ja eikä löytynyt heti kämppää. Koko paska paheni ja jumiuduin isäukon nurkkiin kyhjöttämään, kunnes nyt sitten löyty tästä ihan läheltä kämppä ja syyskuusta lähtien taas tullut opeteltua itsenäistä elämää. Välillä tuntuu, että paniikki puskee täällä yksin ollessa, kun on tottunut, että joku on kotona tai naapurissa kotosalla.
Ärsyttää olla näin läheisriippuvainen, mutta kun noh, päänuppi on sitä mieltä etten mä välillä osaa käsitellä näitä ahdistuksia ja paniikkeja.
Lääkityksenä löytyy Cipralex 20mg aamulla, Lyrica 175mg aamulla ja illalla sekä Ketipinor 200mg illalla. Ja tarvittaessa Opamox 15mg 1-3 kertaa päivässä.
Jatketaanpa täällä masistelua.
Masennus mulla todettiin reilu puolisen toista vuotta sitten virallisesti. Sitä ennen hain apua ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten ja sain lähinnä olankohautuksen, kuinka se oli normaalia nuoruuden kipuilua. Voi olla, mitä nyt viiltelin siihen aikaan rankasti ja ranteet on vieläkin arvilla. Muutama vuosi meni ihan ok, kunnes eka lapsi syntyi. Sen jälkeen meninkin pari vuotta täysin sumussa. Toinen lapsi syntyi melkein heti perään ja vain syvensi sumua. Sumun väistyttyä elämä on ollut vuoristorataa, joskus mennyt todella hyvin ja sitten taas on ollut kausia, jolloin en oo jaksanut edes nousta sängystä. Parikin koulua jäänyt sen takia kesken, kun ei ole ollut energiaa.
Mun mies mut sai lopulta lääkäriin. Olin siinä pisteessä, etten tiennyt jaksanko enää elää. Pääsin terapiaan ja sain masislääkkeet. Masislääkkeet lopetin, kun kuulin olevani raskaana. Terapialla olo onkin parantunut ja vuoden verran meni ihan jees. Sitten tuli takapakkia, kun jouduin synnytyksen jälkeen viikoksi sairaalaan. Siitä kärsi koko perhe. Lapsilla, joilla meni jo sitä ennen vähän niin ja näin koulussa, alkoi koulu mennä päin helvettiä. Poika pääsi nopeesti psykan polille edellisen diagnoosin perusteella ja sai ADHD-lääkkeet. Tyttären kanssa olikin sitten hankalampaa. Lähete oli sisällä puolisen vuotta ennen kuin tutkimukset aloitettiin. Tytöllekin tarjottiin ensin ADHD-lääkitystä, josta kieltäydyimme. Hyvä niin, lopullisessa diagnoosissa ei puhuttu sanaakaan ADHD:sta. Nyt, kun muksujen asiat alkaa olla järjestyksessä, tuntuu että voimat on käytetty. Energiaa ei enää ole. Sängystä nouseminen vaatii jo liikaa voimia. Pakko se on kai taas mietittävä lääkitystä, että selviää tästä sumusta edes vähän oikeeseen suuntaan.
Tsemppiä meikkupeikolle ja muillekin ahdistuneille. Valitettavan tuttua juttua. No, meillä suomalaisillahan on nykyään masennus ja ahdistus kansantautina. Voisi siten jopa luulla, että niitä voitaisiin hoitaa muutenkin kuin omalla isolla rahalla ja/tai hirveällä tappelulla juuri siinä vaiheessa, kun sitä tappelua ei jaksaisi käydä.
Kiinnostava aihe.
Omass tapauksessa todettiin vakava masennus, AD/HD Bipoläärinen oireyhtymä, kun kävin lekurilla valvottuani pitkälle yli 48 tuntia putkeen.
Huomaan pikkasen oireilua tän sähkösavu jutun tiimoilta. Tuuppaan innostua aivan mielettömän kovaa kaikkeen mikä sillä hetkellä on kiinnostavaa. Silloin jää kaikki muu taka-alalle. Duuni, perhe laskut sun muut.
Tähän tuli hieman jarrua lääkityksen kautta (Lamictal ja Ketipinor) jonka kautta on ollut hieman tasaisempi olo.
Kyseiset lääkkeet ovat kuitenkin hinnakaita, josta syystä olen ollut melkein kuukauden ilman, mikä on typerä veto, mutta olosuhteiden pakottama.
Tiedä siitä sitten, mutta suhteellisen hyvin on mennyt. Kuitenkin lohduttavaa lukea muiden ongelmista, eipä ainakaan ole yksin.
Jos ei ole rahaa lääkkeisiin niin hae toimeentulotukea. Ei niitä pidä jättää syömättä sen takia ettei ole rahaa...
Paniikki lääkityksen aloitin just kuukaus sitten uudellee ... Elämän tilanne heitti taas Kohtaukset niin pahaksi että pakko oli taas yrittää lääkityksellä ..Venlaa en ole aikaisemmin kokeillut muut on kyllä aikoinaan kokeiltu
Rivat/propraalit kyllä tehokkaita niitä ollut kaapissa (taskussa) jo pitkään ei vain viitsi jatkuvasti Betsoja syödä !!
Paniikki ollut jo yli 20 vuotta
Totta. Ite oon ollut työttömänä ennen nuorimman muksun syntymää pidemmän aikaa ja kun vielä toi parempi puoliskokin sattuu olemaan yleensä talvet vailla duunia, niin laskee kyllä mielialaa aina miettiä, syödäänkö tässä kuussa vai maksetaanko sähkölasku. Ja vaikka sitä toimeentulotukeakin voi hakea, ni ei se sadasosasekunnissa tilillä ole, vaan niissäkin päätöksissä kestää ja se odottelu vasta pirullista onkin.
On se niin mukavaa, että saa odottaa kuukauden verran, että pääsee lekurille. Psyka käski hakea unilääkkeet, kun en oo taas pariin viikkoon nukkunu kunnolla. Varasin saman tien ajan ja sainkin sen kuukauden päähän. Kai tässä kuukausi yritetään sitten nukkua ilman. Ottaa aivoon, ettei terveyskeskuspsykologilla oo valtuuksia kirjottaa reseptiä.