Toi oli aika ikävästi sanottu.Alkuperäinen postaaja defuncta
Toi oli aika ikävästi sanottu.
Ei ollut tänne tarkoitettu, vaikka ehkä johonkin osuu. Muistan omalta depisajalta kuinka yleistä tämä oli, ja siitä on vuosikausia.Toi oli aika ikävästi sanottu.
Placeboa ei saa enää määrätä. Äiree, joka on sairaanhoitaja sitä harmitteli. Mummot nääs kyselee illalla että "tuo ny ees joku pilleri" vaikka ne ei edes tiedä mikä vaivaa. Mä ehdotin tic tacia.
Lapsi joka usein hymyilee silmissänne on suloinen
Vaan jos nauraa vanhalla iällä niin on vajaaälyinen
Minä en ole tottunut suremaan vaikka potilaat pois kuolee
Mutta käypää rahaa jos poltetaan se ajatus kyllä häiritsee
Meinaat että asiaa ei pystytä kiertämään esimerkiksi jollain lääkeainekikkailulla joka on käytännössä harmiton? Toki tekee sen että nyt niissä toden totta on jotain lääkettä, ihan eri asia sitten antaako se mitään vastetta sille mihin sitä on määrätty. Meillä kans eritoten isänäiti on sellainen että joka asiaan on roppi ja lääkärit ja sairaanhoitajat tietävät puhelimen välityksellä että onko sulla syöpä tai kaihi
e. Soittelee siis vaimollekin välistä, joka on patologian laborantti/leikkaaja, eikä edes sairaanhoitaja. Sitten vaimo arvailee että mikähän ebola sillä tällä kertaa on, kunnes passittaa oikeaan lääkäriin
Mä nyt haistelen tässä vähän provottamista ja ehkä hieman tylsyyttä decunftan perheessä...
Lääkehän ei ole enää placebo, jos siinä on lääkeaineita. Ja hieman arvelluttavaa määrätä edes niitä harmittomia lääkkeitä ihmisille, koska ne luulevat tarvitsevansa niitä.
Nuppilääkkeistä en sano juuta enkä jaata, kun en niitä syö. Tai niin no, Bentzoja joudun syömään hermovaurioon. Ja odotan kyllä innolla mitkä fiilarit on seuraavan vuoden, kun lopetan niiden käytön.
Lapsi joka usein hymyilee silmissänne on suloinen
Vaan jos nauraa vanhalla iällä niin on vajaaälyinen
Minä en ole tottunut suremaan vaikka potilaat pois kuolee
Mutta käypää rahaa jos poltetaan se ajatus kyllä häiritsee
Ei ole provoa eikä tylsyyttä, oma näkemykseni vain aiheesta. Kamalan aktiivisesti en nyt asiaa ole pariin vuoteen mitenkään seurannut, että hitusen ehkä karsastaa jutut.Mä nyt haistelen tässä vähän provottamista ja ehkä hieman tylsyyttä decunftan perheessä...
Kuten ne tuhannet turhat polvileikkaukset?
Nekin... Mutta jotta ei menis ihan Ot:ksi, niin mulle suositeltiin kyllä masennuslääkkeitä faijan kuoleman jälkeen. Samaan syssyyn paras kaveri nappas eukkoni matkaan jne. Noh, siitäkin selvittiin kyllä ihan nukahtamislääkkeillä, mutta näin jälkikäteen ajatellen olis se helpomminkin VOINUT mennä. Kärsiminen ei kuitenkaan ole koskaan jalostanut meistä yhtään hienompia ihmis-eläimiä.
E: ja joo, ihan samalla linjalla olen Kalepon ja Funkkiksen kanssa, kotiin jääminen on se pahin. Se vain maksimoi masennusta ja ruokkii epäsosiaalisuutta. TIEDÄN, että on ihan turha mennä sanomaan masentuneelle "tsemppaa nyt hei vähän". Paranemisen kannalta kuitenkin se on vitun tärkeää, että uskaltaa astua siitä ovesta pihalle. Ja vaikka ei sali kiinnosta, niin kävelee edes vähäsen. käy vaikka puistossa jos tuntuu että se on maksimi askel.
Lapsi joka usein hymyilee silmissänne on suloinen
Vaan jos nauraa vanhalla iällä niin on vajaaälyinen
Minä en ole tottunut suremaan vaikka potilaat pois kuolee
Mutta käypää rahaa jos poltetaan se ajatus kyllä häiritsee
Eikös kärsimykset kasvata meitä immeisinä, tee meistä jokaisesta entistä uniikimpia, ja opettaa (ainakin koittaa) arvostamaan niitä mualimankuuluja "pieniä asioita"..?
Sitä mieltä mää ainakin olen, tuonelanportteja tuli käytyä hakkaamassa, ja nykyjään aamukaffeki maistuu tolokuttoman hyvälle ja arvostusta ansaittevalle asialle :--)
Näinhän se taitaa olla. Mullakin loppui lääkekokeilu tänään. Otin sen asenteen että paha mieli kasvattaa.
Oikija asenne, ja jos ei kasvata, niin ainaki katkeroittaa ;--)
No ei vaiskaan, hirrrrvijästi voimia kuoppahetkiin, jos niitä tullee!
No ei se varmaan jalostanut ole, mut kyl sillä on osansa elämässä, silläkin.
Olen itse joutunut katsomaan kuolemaa ystäväpiirissä vähintäänkin riittävästi ikääni nähden (32).
Parhaan ystäväni kuolema ollessani 22v, se oli kova paikka. ihmettelen vieläkin miten siittä selvittiin. Mutta eipä mitn, samasta perheestä toinen läheinen ystävä lähti 2v myöhemmin, eli juuri kun oli edellisestä kerennyt jotenkin selvitä. Ja sama tie jatkui, taas kaksi vuotta ja samasta perheestä lähti kolmas hyvä ystävä. Tämän jälkeen näytti jo hetken hieman valoisammalta kunnes taas viime kesänä samasta perheestä kuoli ystävä. Viime syksynä meni vielä yksi kaveri muualta...
Väitän että jos minulla ei olisi harrastusta jossa olen niin kiinni kuin tässä kalastuksessa, olisi tilanteeni luultavasti huonompi. Olen saanut pidettyä itseni lähes kokoajan aktiivisena, ainakin jossain määrin. Mitään lääkitystä en ole syönyt päivääkään (hetkittäin olisi ehkä tarvinut) mutta silti ihan kivasti menee taas. Meinaan vaan, nämä kaikki kasvattavat. Jotenkin sitä vain oppii elämään näiden asioiden kanssa ja kokoamaan itsensä aina paremmin uudestaan kun kohtaa näitä kurjia tapahtumia.
Lääkkeillä on varmasti paikkansa näissä mielialahäiriöissä sun muissa, minä niitä en tarvinut, mutta uskon että niistä on monelle isokin hyöty kunhan saadaan vain oikeat napit oikealle ihmiselle. Se että niiden avulla saa itsensä sängystä ylös ja tekemään jotain, on jo paljon parantumiseen päin.
Turhan kylymästi ja lyhyesti vastaan, mutta eihän kenenkään kannata eikä pidä lopettaa omasta elämästään nauttimista kun toinen kuolee.
Se on sellainen asia joka meillä jokaisella tulee eteen, haluttiin sitä tai ei. Toisilla aikaisemmin kuin toisilla.
Siihen on hankala vaikuttaa kuka lähtee ja kuka ei.
Pikaedit: kunnioita menneitä, muistele heitä hyvällä, vie kynttilöitä ja kukkia. Ota aika-ajoin esille tuttujen kanssa, mutta ei surkutellen.
Kyllä se elämä aina tuppaa jatkumaan läheisen kuoleman jälkeen. Mutta koskaan se ei oo enää samanlaista ku ennen. Läheisen menetys muuttaa aina ihmisessä jotain, joskus hyvään suuntaan, joskus huonoon. Harrastus, ystävät, perhe ja muu lähipiiri on erityisen tärkeitä olla olemassa. Paljon itekkin voi vaikuttaa, voihan sitä heittäytyä pohjalle tai sitten räpiköidä pinnalle väkisin.
Ihmisen täytyy välillä käydä pohjalla tajutakseen sen mikä oikeasti elämässä on tärkeää. Jos tuntuu että masentaa ja ei huvita, niin hetken voi jopa rypee siellä pohjalla, mutta sieltä pitää myös nousta! Lievään masennukseen en ottais lääkkeitä jos muuten jotenkuten toimintakyky on tallella. Pitää vaan yrittää tehdä asioita mistä tykkää ja mistä tulee onnelliseksi. Naisilla se voi olla vaikka joku oma hemmotteluhetki, levyllinen suklaata (yäk!) tai kunnon shoppailureissu.
Välillä vaan tuntuu et ne ihmiset jotka on "niiiiiin masentuneita" ei oo koskaan kovia kolauksia kokenu elämässään. Semmoiset ihmiset yleensä huutelee kaikille kuinka sitä nyt ollaan masentuneita ja vedetään jos jonkinmoista pilleriä. Enkä nyt tarkoita tämän ketjun kirjoituksia vaan ihan oman elämäni ihmisiä.
Kyllä, juuri näin!
Tähän on helppo yhtyä.
Muutama vuosi sitten, ensiksi mutsi sai sydänkohtauksen, sitten faija kuoli... meni jonkun aikaa ja aloin saada paniikkikohtauksia... löysin itseni tärisemästä pöydän äärestä tai ravaamasta ympäri kämppää. Vihdoin sain itseni menemään lääkärin puheille (mikä ei muuten ollut ihan helppoa sekään). Tohtori määräsi Xanoria tarpeen mukaan otettavaksi, ja ne kyllä auttoi. Myöhemmin olen jotenkin oppinut hallitsemaan sitä, vieläkin ne kohtaukset yrittää toisinaan käydä päälle, mutta toistaiseksi hallussa ihan ilman nappeja...
Nyt vaan sitten menee masennukseen ja yleiseen vitutukseen C2H5OH:ta yli tarpeen...
Ensimmäinen psykoosi 2009, toinen 2011. Diagnoosina skitsoaffektiivinen maaninen muoto. Aluksi oli lääkityksenä zypreza + deprakine, sitten seroquel + deprakine. Deprakine on laskettu kokonaan pois. Nyt on tarkotus laskea sero pois ja tilalle risperdal. Kyllä sitä kovaa iskee naamaan ihmisen kuolevaisuus kun mieli pettää, hallut eivät ole kivoja eikä varsinkaan se, että kokee outoja ajatuksia. Apua sain tyysti sillä, että huomasin minulle epätyypilliset ajatukset jonka myötä hakeuduin sairaalaan. Ensimmäisellä kerralla paino nousi kolmen viikon sairaalajakson aikana melkein 50kg zyprexan takia, sen pois laskeminen kesti sitten melkein 13kk. Kohta olisi taas motivaatiota yrittää laskea tokan sairaalajakson painoa. Lääkekokeiluja on toki paljon enemmän esim toisella sairaalajaksolla, joka kesti 3kk ja lääkkeitä 11 erillaista.
K0uhijalle jaksamista! Ja parempaa tulevaa
Ja noiden nappien lopettamisesta, niin sehän on aika tuskainen tie. Kroppa on tottunut lääkkeeseen ja kun ei saa sitä enää, oireet voivat jopa pahentua siitä mitä ne olivat. Toki tämä on ohimenevä juttu, mutta tuskin on paljonkaan naurussa pitelemistä.
Lapsi joka usein hymyilee silmissänne on suloinen
Vaan jos nauraa vanhalla iällä niin on vajaaälyinen
Minä en ole tottunut suremaan vaikka potilaat pois kuolee
Mutta käypää rahaa jos poltetaan se ajatus kyllä häiritsee
Eipä noi nykyään kirjoittelekaan nappeja ihan miten sattuu, kaverilla (34v) kaksoisdiagnoosi mutta ei tietoakaan mistään vaikka on kuulemma jotain pyytänytkin useampaan kertaan, luovuttanu toivon ja kas kummaa kun sitä alkoholia meneekin. Toinen vielä vanhempi kaveri joutu sairaslomalle ja määrättiin kuulemma jotain ihan "lastenkamaa", lievintä opamoxia tai diapamia muistaakseni.
Ite oon nyt 1,5 vuotta kuullu ylimääräsiä ääniä pään sisällä. Lääkennä aluks kokeiltii ketipinoria ja nyt risperidoria syöny vuoden. Masennukseen azonaa.
Joo ketipinor ei kyllä ole hyväksi... en tiedä miten sitä voidaan edes suositella kenellekkään
VAPE OR DIE
Yleinen keskustelu
Kirjoitusoikeudet
Lainaa
