Miesten vuoro

[jasso]

K-57 kiteytti asian aika napakasti Nykypäivänä miehenkin pitää antaa vähän siimaa mut vastaavasti vaatia myös sitä itselleen. Teen meidän huushollissa ruoat mielelläni, muija tykkää pitää paikat kunnossa ja jeesataan toista tarpeen vaatiessa
Ihan alkuaikana sanoin muijalle et syksyt hyppään metsällä kaikki viikonloput, jos ei passaa niin hommaa sitten joku city-boy
Joskus tulee pientä napinaa mutta mulla on sen verran fiksu emäntä et se ymmärtää tän homman. Sanookin monesti et meikäläinen on paljon rentoutuneempi metsäreissujen jälkeen

[tero]

Juu onhan tässä miehinen olo haudutella kotona karjalanpataa kun emäntä töissä ja muksut koulussa Mutku kaupungissa vaan ei ole noita miesten hommia kuten maalla. Tietokoneet ja konsolit kytkee ja säätää niin ne on melki siinä. Huonekaluja välillä kasailee ja siirtelee. Ei ees puusaunaa tahi lämmitystä. Ennen pääs vaikka puita pilkkomaan siivouksen ajaksi. Pieni pihalänttikin jo rakenneltu täyteen ja ojan kaivuutakaan ei ole..

[L_Ramone]

Hmm näitä juttuja hetken luettuani ajattelin, että voisin kirjoittaa omista kokemuksista aiheeseen liittyen. Mä olen tietysti vain yksittäistapaus, mutta ehkä tää antaa (toivottavasti) uskoa siihen, että asiat voi olla toisinkin.

Mä olin parisuhteessa 12 vuotta saman naisen kanssa. Mentiin yhteen aika nuorina, ja samaten naimisiin aika nuorina. Tää suhde meni aikalailla "perinteisellä" kaavalla. Tällä tarkoitan nimenomaan sitä, että parisuhde pikkuhiljaa muuttui täysin erilaiseksi verrattuna alkuaikoihin. Kyseinen nainen oli sitä tyyppiä, joka pyrki erittäin agressiivisesti muuttamaan minut haluamakseen. Ongelmana tässä oli erityisesti se ettei hän todennäköisesti edes tiennyt minkälaiseksi halusi minut muuttaa. Toisaalta luulen, että tuo epätietoisuudessa ja varpaillaan pitäminen on vain yksi keino hallita toista ihmistä. Parisuhde oli todella kuralla viimeiset vuodet. Alituista riitelyä, mustasukkaisuutta, raivokohtauksia sun muuta paskaa. Ei seksiä! Kavereita ei saanut olla, tai jos silti oli niin ainakaan niitä ei saanut nähdä. Ainoa hyväksyttävä tapa viettää aikaa oli kotona. Kaikki hauska oli kiellettyä, yleensä sillä vetoomuksella, että tollanenhan on ihan teini ikästen hommaa. Ei aikuiset ihmiset käy baareissa tai hengaile kavereiden kanssa muutenkaan. Tai sitten tarjolla oli se, no sen kun menet sitte, tyyppinen lause. Tuo lausehan tarkoittaa suomennettuna sitä, että mene vaan mutta tiedät kyllä mitä siitä seuraa. Maan päällinen helvetti.

Mä vihasin sitä ihmistä, mutta en edes tajunnut sitä. Luulin edelleen rakastavani. Huomasin usein haaveilevani siitä, että saisin olla jonkun toisen kanssa tai yksin. Alitajunta koko ajan sanoi, että näin tämän ei pidä mennä. Järkeilin kuitenkin asian niin, että tällaista tämä on. En tiennyt paremmasta ja oletin että parisuhteet on kaikki enemmän tai vähemmän tätä. Tästä syystä en lähtenyt vielä. Sanoinko koskaan ääneen olevani tyytymätön? Todellakin sanoin ja siitä seurasi aina lyhyt parempi jakso. Tuo jakso lyheni pikkuhiljaa kuukausista muutamiin päiviin. Pelkäsinkö ajatusta lähtemisestä? Todellakin pelkäsin! En uskonut sen olevan taloudellisesti mahdollista. Miten se olisi voinut olla? Kaikki meni kädestä suuhun! Ei pakotietä tai edes hetkellistä pakopaikkaa. Kiinni ihmisessä, kiinni sadistisessa narsistissa lopun elämäni...

Sattuma kuitenkin päätti puuttua peliin. Törmäsin johonkin mikä sai minut ymmärtämään oman vääristyneen maailmankatsomukseni täydessä mittakaavassa. Mihin? No toiseen ihmiseen. Ihmiseen joka oli kuin valo pimeydessä. Ihmiseen joka ymmärsi tilanteeni, koska oli itse täysin samassa tilanteessa. Päätös tuli sen jälkeen nopeasti. Vitut siitä miten käy, mä lähden nyt lataan! Hyppy tuntemattomaan. Miten kävi? Lyhyesti sanottuna hyvin. Mä asuin hetken erään vanhan ystävän luona. Sain oman kämpän hengitin vapaata ilmaa! Rahahuolia? Ei vitussa! Tajusin että yhden ihmisen kulut ei ole mitään! Huomasin tulevani paljon paremmin toimeen rahallisesti. En voi ymmärtää, kun katson taakse päin, että mitä pelkäsin.

Löysin toisen ihmisen, joka ymmärsi mikä on paska parisuhde. Sovittiin, ettei tästä tehdä sitä. Ollaan yhdessä vain niin kauan kuin se on hauskaa. Nyt on puolivuosikymmentä vierähtänyt. Edelleen meillä on hauskaa. Edelleen nautimme toistemme seurasta. Onko riitoja? Tottakai on! Mutta suhde 97% pelkkää hyvää 3% riitaa (joka on tasoa makuasiat) kelpaa mulle. Saa mennä, tulla, olla tehdä niin kuin parhaaksi näkee. Luottamus on 100%. Virheitä saa tehdä se on inhimillistä. Pitää käydä ulkona. Pitää nähdä ystäviä. Tässä ei ole edes kyse mistään sielunkumppanuudesta tai 1/1000000 tuurista. Me ollaan täysin erilaisia ihmisiä. Pidetään pääsääntöisesti eri asioista. Tärkeintä on se, että me ollaan samaa mieltä niistä asioista, joilla oikeesti on merkitystä.

Aika moni kaveri on ajautunut saman tyyppiseen tilanteeseen missä olin itse, varsinkin ensimmäisen liiton kohdalla. Osa on tehnyt saman ratkaisun osa ei. Parisuhde vaatii työtä sanotaan. Itse en ole ollenkaan samaa mieltä. Se joko toimii automaationa, tai sitten se ei toimi. Sitä ei saa terapialla tms. toimimaan. Ainakaan minä en saa. Sen tietää kun ne palaset loksahtaa paikalleen, ja se on mahtavaa se.

[jasso]

Hieno kirjoitus Siitä malliksi monelle samojen ongelmien kans painiville. Sehän on selvää että se askel on monta kertaa vaikea ottaa mutta harvoin se kaduttaa jos tilanne täysin jumissa. Parisuhdeterapiako auttaa ja löydätte toisenne uudelleen. Olen samaa mieltä tosta "parisuhteen eteen on tehtävä töitä" ei pidä paikkaansa, se työ tulee tehtyä ilman että sitä edes huomaa, ei sitä tarvi erikseen miettiä/ajatella

[Skoudet]

Hmm näitä juttuja hetken luettuani ajattelin, että voisin kirjoittaa omista kokemuksista aiheeseen liittyen. Mä olen tietysti vain yksittäistapaus, mutta ehkä tää antaa (toivottavasti) uskoa siihen, että asiat voi olla toisinkin.

Sen tietää kun ne palaset loksahtaa paikalleen, ja se on mahtavaa se.

Tosiaan, vaikuttavaa sanailua.

[Troll from behind]

Noissa parisuhteissa, varmaan kuulleet sanottavan "ovat kuin toisilleen tarkoitetut" on vain se puoli, että tie voi nousta pystyyn nopeasti, ainakin näin olen joutunut useasti todistamaan, joskus turhankin läheltä.
Jos jonkin eteen ei joudu tekemään työtä ja näkemään vaivaa ei sen menettämisen estämiseksikään viitsi juuri vaivautua sanotaan asioista, tiedä sitten miten hyvin sopii suhteisiin.
Itse olen siinä vakaassa uskossa, että työtä se vaatii, koska huteralla perustalle rakennettu parisuhde sortuu, ei ehkä heti, mutta samoin, kuin taloissa se huono perusta saattaa oireilla vasta vuosien päästä.
Tutustuminen, tapailu, yhteenmuutto, lapset jne vaativat kaikki työtä, jotta kahden erilaisen ihmisen näkemykset saadaan kulkemaan samaa latua harmoniassa. Jossain kohdassa se työ muuttuu rutiiniksi eikä sitä enää huomaa.
Meille, jotka olemma haudanneet pitkäaikaisen ja onnellisen parisuhteen päätteeksi puolison kirkkomaahan nuo "todennäköisyydet" valavat tosi kivasti uskoa tulevaisuuteen.

[Juzzi9]

L-Ramone, itsehän olen jo jonkin aikaa tiennyt vihaavani tuota akkaa. Mutta myös rakastavani. Jälkimmäisestä en enää niin tiedä... No okei, on se siellä, mutta ei sitä ole oikein riittävästi enää. No eroa tässä nyt onkin lykännyt nyt tuo yhteiset kaverit homma, ja pelko niiden menettämisestä. Tuo ämmä kun ei tunne myötätuntoa. Viimeyönä hogasin että hei, jotain peliä kun pitää kuitenkin pelata, niin keskitytään kavereiden säilyttämiseksi kavereihin eikä akkaan. Vaikeaa tulee olemaan säilyttää oma asema niin ettei tuo myöskään joudu huonoon valoon. En kuitenkaan halua että sitäkään muut hylkäisi. Nyt luettuani viestisi tuli oikein semmoinen hieno fiilis, että jes, olen taas mies, ja näytän maailmalle miten rokataan!

Sitten mieleen palasi eräs seikka jota en täälläkään ole vielä paljastanut. Tuo aloitti juuri masennuslääkityksen, mutta jos totta puhutaan pelkään että taitaa olla jotain vielä syvemmältä löytyvää klikkiä kuin tavallinen masennus. Tätä epäillyt jo ennen ongelmia. En nyt nosta itseäni millekkään jalustalle, mutta ei tuo pärjää tällä hetkellä ja tässä maailmassa ellen pidä siitä huolta. Tai joku muu joka oikeasti välittäisi siitä. Muuten kuin nyt vaikka pillun takia. Moneen kertaan miettinyt että pitäisi kertoa kaikki tuo sen isälle. Mutta kun itsekin saan kaikista tukemisyrityksistä vain kahta kauheammin paskaa omaan niskaan, ja kun ei (paperilla)aikuista ihmistä voi enää isäkään valvoa... Tällainen ajaa ihmisen kyllä loppuun.

Vaikka hävettää kyllä valittaa tuon jälkeen mitä trolli kirjoitti.

[L_Ramone]

Kaikkien meidän kokemukset ovat henkilökohtaisia. Samaten niiden vaikutukset. Mä olen sitä mieltä, että niitä on turha alkaa keskenään vertailemaan. Yritän tässä kai sanoa, että elämä on kohdellut toisia ehkä huonommin kuin toisia. Se ei kuitenkaan tarkoita pitää jatkaa hampaat irvessä sillä ajatuksella, että vois asiat huonomminkin olla. Nimittäin se tie on muuten pitkä. Mun olis pitäny lähteä tuosta suhteesta jo vuosia ennen kuin sitten lähdin. Esimerkiksi sen kerran, kun tajunta palasi kylpyhuoneen lattialla muutaman tunnin tajuttomuuden jälkeen ois pitäny riittää. Muija oli vetäny mua takaraivoon jollain kohtalaisen raskaalla esineellä. (no joo vähän extreme esimerkki ei se aina sentään tota ollut)

Silti mä jatkoin vielä useamman vuoden tuossa suhteessa. Tyhmänpuoleinen kun perus ominaisuuksiltani olen. Kaikki kunnia ehdottomasti Trollin kirjotukselle, tiedän täsmälleen mitä tarkoitat tuolla työn tekemisellä parisuhteessa, ja olet oikeassa. Minä näen sen asian vaan niin ettei se tunnu työltä eikä ole sitä silloin, kun se natsaa kohdalleen.

[Barole]

Njoo, se on joskus vaan vaikea lähteä. Yhestä suhteesta tempasin mäkeen helevetin kyytiä kun heräsin siihen että ensin tulee kukkia ja vettä päin näköä ja sekunnin päästä vitullinen ruukku suoraan ääntä kohti. Koskaan en muista hermostuneeni niin pahasti, yhen oven pamautin sijoiltaan kun ei auennut tarpeeksi vauhdikkaasti siinä suuttumuksessa. Nykyään ollaan kyllä jonkinlaisissa väleissä, mutta ei suhteeseen enää ikinä.

Ja kaikki nämä kokemukset on henkilökohtaisia; ei niitä voi verrata. Jo sen takia, että mikä toisesta tuntuu isolta, tuntuu toisesta pieneltä. Yms shaibaa. Huononkin suhteen voi korjata, mutta se vaatii työtä eikä onnistumisprosentti taida olla oikein mistään kotoisin.

[smami]

Mun mielestä jo se että suhteessa on jonkin moista fyysistä väkivaltaa kertoo ettei ehkä olla toisilleen se paras pari.
Kevennyksenä se että on meilläkin välillä väkivaltaa: avo sai kerran mustan silmän, yritin ottaa seläntakaa kainaloon samaan aikaan kun toinen oli nousemas ylös = kyynärpää silmään . Mua ja koiraa paukutetaan ja potkitaan melkein joka yö, muka häiritsee kuorsaus joka kuuluu välillä ulos asti

[Urdu]

Poiskaan ei voi lähteä, kun on yhteinen lapsi.

voi ja pitää. myrkyttynyt parisuhde kyllä myrkyttää sen lapsenkin

[Barole]

voi ja pitää. myrkyttynyt parisuhde kyllä myrkyttää sen lapsenkin

Pointti oli se että sikälimikäli ero tulee kysymykseen niin paikkakuntaa ei voi vaihtaa kovin kauas.

[defuncta]

Nimenomaan lapseen liittyvät käytännön asiat estävät sen välittömän lähtemisen. Näen jo nyt kuinka alle vuoden ikäinen lapsi oireilee kun isä ja äiti ei oikein toisistaan tykkää. Se jos mikä raastaa sydäntä ja sielua enemmän kuin mitä koskaan olen kokenut.

[Barole]

Nimenomaan lapseen liittyvät käytännön asiat estävät sen välittömän lähtemisen. Näen jo nyt kuinka alle vuoden ikäinen lapsi oireilee kun isä ja äiti ei oikein toisistaan tykkää. Se jos mikä raastaa sydäntä ja sielua enemmän kuin mitä koskaan olen kokenut.

Se on kyllä jos lapsi joutuu kärsimään. Meillä sentään sitä lempeä, lämpöä ja läheisyyttä alko taas löytyä, ja ne riidanaiheet on sitten ihan käytännön jutuista. Ei tarvi pojan kärsiä, ja se on tärkeintä.

edit. Defu, mites tuo teidän suhteen kohtalo?

[defuncta]

[Barole]

Vallan tyhjentävä selitys. Jaksatusta.

[Juzzi9]

Eiköhän kukin lapsen omaava ja siitä huolta pitämään kykenevä ymmärrä itsekkin, etten kehoita tässä ketään mihinkään, joka luultavasti olisi juurikin typerääkin, ja tiedän että lapsellista kirjoittaa tällaista tähän väliin, sekä tämä on ehkä se kaikista väärin lanka tälle ja tulen ehkä aiheuttamaan negatiivisia tuntemuksia, ehkä varsinkin muilta itseäni kohtaan, mutta nämä nyt ovat oikeita kokemuksia ja totuus: ensimmäinen muisto isästäni on negatiivinen. Ensimmäinen muisto tarpeesta vaikuttaa asioihin on se, että tahdoin että isä muuttaa pois. Olen vanhin sisarus.

Kotoa pois 17 vuotiaana muutettuani tunsin syyllisyyttä jättää äitini ja pienemmät sisarukseni yksin tuon kanssa. Kun kuulin sen muuttavan pois, tunsin helpotusta, mutta samalla katkeruutta siitä etten ikinä saanut elää niin.

Tätä en siis tarkoita minkäänlaiseksi ohjenuoraksi täällä kellekään. Kyllä te sen tiedätte, varmasti on hienoa kasvaa isän sekä äidin kanssa. Niiden erillään oleminen kai varmasti satuttaa, jos ne kuitenkin ovat isä ja äiti, itsellä ei molempia ollut. Yksikään tällä foorumilla vaikuttaneista ei tunnu senkaltaiselta henkilöltä. Tai niinkuin. En tiedä miksi kirjoitin tämän. Anteeksi.

Vielä myöhemmin on toisaalta tuntunut, että ehkä on hyvä että tuo henkilö oli siellä silloin. Siksi kasvoin omaksi itsekseni, ja oikeastaan olen ihan tyyttväinen itseeni. Myös laskuhumalassa sekä yön hiljaisina ja yksinäisinä hetkinä joskus miettinyt että olisihan siihen kiva tutustua uudestaan, hyvissä merkeissä, kahden kesken.

[Barole]

Meikäläisellä ei ihan noin jyrkkiä kokemuksia oo, mutta vieläkin kummittelee se tilanne ennen eroa joskus 13-14 vuotta sitten ku ite olin vielä ala-asteella. Perseestähän se oli, ja vaikka ero satutti, siitä kun toipu niin oli elämä paljon onnellisempaa, jos nyt niin voi sanoa. Isää näki kuitenkin, ja kaikkien oli helpompi hengittää. Olihan se rankkaa olla yh-äidin vanhin lapsi, mies talossa yms. paskaa, mutta siitäkin huolimatta. Kaikkea paskaa isä ei myönnä tänäkään päivänä, ei sitten millään, mutta on asioita joita en sille anteeksi anna. Kuitenkin ne kaikki kokemukset, niin hyvät kuin huonotkin, teki musta sen miehenalun joka oon tänäpäivänä, ja sainpahan mallin ja motivaatiota sen suhteen miten naisen ja perheen kanssa olis paree puljata.

Kaikella rakkaudella, vikoineen päivineen se on mun ainoa isä, ja kuitenkin ollaan väleissä tänäkin päivänä.

[L_Ramone]

Lapset tekee noista eroista todella vaikeita. Mulle on ollut aika selkeetä se, etten mä voi olla hyvä vanhempi, jos en itse ole onnellinen. Meil on yhteensä 3 lasta ja ensimmäinen yhteinen syntyy millä hetkellä tahansa. Kolme aikasempaa on suhtautunu uuden tuloon aivan mahtavasti. Täyspäisii kakaroita kaikki.

Mun vanhemmat erosi kun mä olin 6 vuotias. Ne kuoli, kun mä olin 16. Jäin sillon itsekseni asumaan. Tavoitteeni on pysyä omieni tukena hieman pidempään.

[Raipe]

Tajusin juuri mikä minusta on tullut. Ainoa ero on, että en ole töissä kenkäkaupassa. Akka vie rahat, on tyhmä kuin saapas, mutta silti hyväntuulinen ja jaksaa vielä kuunella mun vittuilua ja äreää olemusta. Ei kai pitäisi valittaa