Pervitiiniä reseptillä?

Olen maksanut itseni kipeäksi veroissa urani aikana, mutta nyt vituttaa niin ettei viitsi edes vitutusketjuun laittaa.

Niinpä laitoin yhteiskunnan rakenteet kokeeseen.

Hätähuuto sosiaalitoimelle.

Kirjoitin juuri sairaanhoitotiimilleni omahoito-palveluun seuraavaa:

Olen nyt lomautettuna, ja masentunut. En tiedä olenko lomautettuna siksi että olen masentunut, ja työkykyni alentunut, vai masentunut siksi että olen lomautettuna. Mutta olen alkanut tissuttaa alkoholia, vaikka tiedän että kohta sattuu kun on tuo haima kriittisessä kunnossa. Tarvitsisin Pervitiiniä tms. huumetta jotta voisin olla, koska ei tuo alkoholi minulle sovi.

Mitä luulette että nyt tapahtuu?

http://i.imgur.com/SiFMcgL.gif

Tuskin mitään, pyytävät menemään terveyskeskukseen jossa hoitaja varaa ajan lääkärille.
Lääkäri laittaa papereihin merkinnän "Hullu se on saatana", ja käskee varata ajan psykiatrilta.
Saat itse kaivaa psykiatrin numeron ja varata sen, jonoa on sellainen 2-3 kuukautta joten ei ainakaan lähiaikoina tapahdu mitään.

Lainaus:

---

Alkuperäinen postaaja Motomoto

Tuskin mitään, pyytävät menemään terveyskeskukseen jossa hoitaja varaa ajan lääkärille.
Lääkäri laittaa papereihin merkinnän "Hullu se on saatana", ja käskee varata ajan psykiatrilta.
Saat itse kaivaa psykiatrin numeron ja varata sen, jonoa on sellainen 2-3 kuukautta joten ei ainakaan lähiaikoina tapahdu mitään.

---

Sounds about right..

Trollol. Vai tosissaanko tosissaan? :crazy:

Mitä jos pirin sijaan pyytäsit reseptiä vaikka cipralexiin?

Jos elämänhalua vielä löytyy, lopeta se viinan ottaminen HETI.

Jos lääkitystä masennukseen haluat, mene ASAP lääkärille (tai päivystykseen) ja kerro tilanne. Mielenterveyspalveluissa luultavasti on ruuhkaa, mutta lääkityksen saa lääkäriltä.

Lainaus:

---

Alkuperäinen postaaja ktdd

Jos elämänhalua vielä löytyy, lopeta se viinan ottaminen HETI.

Jos lääkitystä masennukseen haluat, mene ASAP lääkärille (tai päivystykseen) ja kerro tilanne. Mielenterveyspalveluissa luultavasti on ruuhkaa, mutta lääkityksen saa lääkäriltä.

---

Elämänhalua valitettavasti ei juuri löydy. Ja masennuslääkitys jo on, hyvät lääkkeet olleet jo kauan. Mutta ei ne riitä, alkaa olla mitta täysi. Ei vain huvita yhtään mikään.

Kyllästyttää se ettei huvita mikään. Haluan piriä.

Mitä jos käväsisit jorvin päivystyksessä, jos en väärin muista niin siellä hoidetaan myös espoon mielenterveyspäivystys. Ainakin osaavat ohjata sieltä eteenpäin jos ei muuta.

Jorviin vaan, siellä osataan auttaa.

Huumeita ei kannata VARSINKAAN masentuneena käyttää.

Lainaus:

---

Alkuperäinen postaaja jarif

Elämänhalua valitettavasti ei juuri löydy. Ja masennuslääkitys jo on, hyvät lääkkeet olleet jo kauan. Mutta ei ne riitä, alkaa olla mitta täysi. Ei vain huvita yhtään mikään.

Kyllästyttää se ettei huvita mikään. Haluan piriä.

---

Kurjaa luottevaa ja kun en mikään tohtori oo, niin en voi mitään ammattimaista ehdottaa, mutta ei toi piri kyllä ratkasulta kuullosta.

Nyt kun oot työttämänä ja sulla on aikaa, niin mitä jos yrittäisit keksiä jotain tekemistä mistä pidät, tai on sun intohimo?
Oot ilmeisesti melkonen koodaajaguru, joten voisit vaikka ruveta väsäämään aikasi kuluksi jotain ultimaattista vapotteluskriptiä, jos se lois mielekästä sisältöä elämään?
Tai vastaavasti jotain muuta minkä parissa rentoutua, kalastus, huorat, liikunta... tai oikeastaan mikä vaan paitsi alkoholi/huumeet, ottaen huomioon psyykkisen olotilasi ja haiman kunnon.

Lainaus:

---

Alkuperäinen postaaja jarif

Haluan piriä.

---

Kannattaa kyllä ihan oikeesti keksiä jotain muuta kun noi huumeiden paskat. Nähny muutaman tapauksen missä se muutama harmiton kokeilu johtaa elämän täydelliseen menetykseen. Vaikka kuinka olis lääkkeenä nii se mahdollisuus siihen että lähtee mopo hanskasta on olemassa...

Jos on pakko vetää huumeita en kyllä mitään piriä suosittele. Enemmin vaikka kannabista kunnes saat apua jostain.. Kuulostaa tilanne suhtkoht vaikealta koska ei ole edes töitä mikä pitää jotenkin ruodussa.

Heitänpä minäkin pari kortta kekoon... Suljetullakin töitä paiskineena sanoisin, että loistavia vastauksia jo ketjuun tullut, mutta kun ne yhdistää ollaankin synergian äärellä. Ihmepilleriä ei ole, päivystyskäynti yksin ei auta, ulos meneminen harvoin yksinään riittää ratkaisuksi, jos puhutaan aidosta diagnosoidusta masennuksesta (nyt ilmeisesti puhutaan). Mielekäs tekeminen, toimiva hoitokontakti ja itselle sopiva lääkitys yhdessä antaa jo hyvät oddsit elämänlaadun paranemiselle ja otteen saamiselle. Kaikki täytyy kuitenkin olla "potilaslähtöistä", halu parantua joko on tai sitä ei ole ja sen eteen täytyy tehdä töitä. Hoitoon täytyy sitoutua ja hyväksyä se, ettei julkinen terveydenhuolto toimi yhtä nopeasti ja vaivattomasti, kuin yksityinen. Kyllä se kuitenkin toimii, maksaakin vähemmän. "Anna piriä..." ei myöskään ole se paras icebreakkeri päivystyksessä.

Ja tosiaan, alkoholi ja varsinkin piri (toivottavasti et tosissaan harkitse) on se paskin mahdollinen "hoito", psykoosi ei ole toivottava vaihtoehto. Jos haima prakailee niin varmaan tiedät, että pankreatiitti kerrankin sairastettuna nollaa samantien työurasi aikana maksetut verot ja voi viedä lautoihin ensimmäiselläkin kerralla. Vanhat denat porskuttaa toki pankusta toiseen ja sekös veronmaksajaa vituttaa.

Jaksamisia toivotan, asioiden reilaan saaminen ei tapahdu hetkessä, harvemmin ne vituiksikaan menee hetkessä. Baby steps... Pääsithän sinä röökistäkin eroon, sekin on kuulemma vaikeaa.

Joo kyllä lirpakka (piri) on sitten vihonviimenen, maailmanlopun kama.

No joo katotaan nyt miten homma kehittyy. Hätähuutohan tuo oli, ja varmaan pääsen taas mielenterveystoimiston asiakkaaksi uudelleen. Aikoinaan siellä olin ja olihan siitä apua eli pysyin kasassa.

Mulla on oikeasti aikamoinen historia ja siinä on ollut kaikenlaista. Nyt ollut kumminkin monta vuotta taas työelämässä ja jos ihan neutraalisti leijun ulkopuolisena ja tutkailen niin kyllä minä olen hannu hanhi ollut ja minulla asiat aina olleet oikein hyvin. Mutta silti sellaista historiassa että hermo menee heikommalta.

Kyllä tää nyt tästä taas. Se mua tietty ahistaa että kun leikin ton haiman kanssa.

Lainaus:

---

Alkuperäinen postaaja Ällistysmies

Jos haima prakailee niin varmaan tiedät, että pankreatiitti kerrankin sairastettuna nollaa samantien työurasi aikana maksetut verot ja voi viedä lautoihin ensimmäiselläkin kerralla. Vanhat denat porskuttaa toki pankusta toiseen ja sekös veronmaksajaa vituttaa.

---

Tämä oli hyvä muistutus. Ekalla kerralla kun se iski, niin olin teholla, ja iski delirium. Kyllä siellä sanottiin että kiitämme veronmaksajaa.

Toinenkin kerta tuli, mutta se oli hyvin lievä, eli ollut mitään erikoista ja pääsin saman tien pois. Kolmaskin kerta on ollut, ja silloin en mennyt edes lääkäriin, oli vain semmoinen "tuntemus vatsassa" että ikään kuin olisi viikko sitten joku potkaissut palleaan, ja se meni ohi.

Veitsen terällä tässä ollaan kun fysiikkaa ei kestä ja pää on sökö.

Se on puoli voittoa, että tiedostat itse tilasi ja ongelmat ja haluat muutosta. Varsinkin, kun kokemukset MT palveluista on positiivisia, niin ainoa järkevä vaihtoehto on palata palvelujen käyttäjäksi. Sairastaminen ei ole häpeäksi, se ettei hakeudu hoitoon voi joskus olla. Psyk puolella samoin kuin somaattisellakin kunnon ihmisille sattuu paskoja juttuja, sairaalat on olemassa sitävarten, että asiat hoidetaan kuntoon.

Haimasta en edes sano mitään, hyvä että ymmärrät riskit.

Sanoisin, että jos omat taustasi ja nykyiset ongelmat esität päivystyksessä/jos jokin avokontakti vielä olemassa, etkä apua saa, niin alan itsekin uskoa julkisen terveydenhuollon rappioon (ainakin Espoossa). Työkyvyttömäksi muuttuva veronmaksaja ei ole kenenkään intresseissä kovin korkealla ja sellaisen uhatessa intervention pitäisi olla ja usein onkin nopea ja tehokas.

Espoon terveydenhoito saa itseltäni 11 pistettä kymmenestä. Itselleni avautui juuri tällainen yksityinen "Omalääkäri"-palvelu, johon siirtyi Samariasta parhaat resurssit. Sen jälkeen hoitosuhde on tiivistynyt ja mitään negatiivista ei ole ollut sanottavana. Tuo liike on nappiin mennyt muutos, sitä en osaa sanoa että miten niiden kävi jotka ei tuon palvelun piiriin päässeet.

Koen olevani hyvissä käsissä. Se on ihan omasta tahdosta kiinni että osaako kommunikoida avunpyyntöjä. Tämä aloitus minkä tännekin nyt laitoin on toivottavasti tarpeeksi huomiota herättävä, että ymmärtävät hätäni.

Tähänkin asti palvelu on ollut sitä tasoa että julkiseen olen ollut tyytyväinen kyllä.

Mä sairastuin joskus 18-vuotiaana aika vakavaan paniikkihäiriöön suhteen takia ja hakeuduin vastahakoisesti psykiatriseen ja psykologiseen hoitoon. En oo varmaan koskaan parempaa päätöstä tehnyt. Elettiin kuitenkin 2000-luvun taitetta ja kyseinen sairaus oli vielä ihan tuntematon. Ammattiavulla ja vastahakoisesti paniikkihäiriölääkityksellä tuosta selvittiin ja olen vuosien mittaan oppinut hallitsemaan tuon niin, että en enää lääkkeitä tarvita.

Vuosi 2012 oli taas aikamoinen takaisku, kun ekana sai kantaa oman äidin tuolta vessasta taivaan sinisenä monosen kyytiin ja heti perään rikoin käden duunissa leikkauskuntoon, jonka johdosta 8 vuotta kestänyt loistava työura katkesi kuin seinään (sain kenkää laittomasti) Tuohon päälle kun vielä samana vuonna vietiin hautaan 2 hyvää kaveria ja yksi tuttava, olin ihan varma että tästä ei enää nousta!!

Asioita tässä vuoden päivät nyt puntaroineena ja useamman oluenkin nauttineena (en kuitenkaan ole ryypännyt), tulin siihen tulokseen, että ei tää vitun elämä näihinKÄÄN paskoihin kaadu, vaan nyt keskitytään siihen omaan olemiseen. Tänään aloitin duunissa, jota en ajatellut tekeväni, eli menin tuohon tuttavan kauppaan duuniin. Miksi? No ei ne asiat täällä himassa parane ja eteenpäin on mentävä!

Rohkeasti otat yhteyttä ammattilaisiin, jotka osaavat auttaa ja painit asiat itsesi kanssa kuntoon! Se ei ole helppoa, mutta onnistuu kyllä, kun sen vaan päättää.

Oon täällä itsekkin varsinkin ton mutsin kuoleman jälkeen hakannut päätä seinään ja meinannut hypätä parvekkeelta, mutta vittuaao siitäkään on hyötyä. Turhaa murhetta muille omaisille vaan moisesta!

Tsemppiä ja on aina hienoa nähdä kuinka jotkut uskaltaa ottaa asian rohkeasti puheeksi!

Onneksi olen pysynyt huumeista erossa etten edes käsitä mistä puhutaan. Mutta duunista tuli kanssa lähtöpassit itselle ja monelle muulle jo tuossa vuodenvaihteessa. Ja noita ei kyllä nykyaikana kannata liikoja jäädä märehtimään. Monia hyviä tyyppejä ja osaavia ihmisiä pistettiin ulos ja minut niiden mukana :) Onhan se muutos kun 15v painaa tyytyväisenä hommia ja sitten loppuu laakista duunit. Kannatan kanssa ajatusta että kannattaa tehdä mikä kiinnostaa. Ja kun ei mikään kiinnosta niin etsiä asioita mitkä voisi kiinnostaa. On tässä kanssa tulevaisuus taas täysin auki mutta kirvestä ei heitetä kaivoon. Yhden jakson loppu on uuden alku. Lomautuksesta kanssa puhuttiin mutta sanoin itsekkin että ennemmin sitten pihalle. Lomautus silloin omasta mielestä tuntui huonommalta vaihtoehdolta, toisaalta sen voisi ottaa loman kannalta. Mutta oma työttömyys tuntui vuoden vaihteessa mitättömältä, kun samaan aikaan veli kamppaili kielisyöpää vastaan. Tuli syöpäosastolla vietettyä aikaa ja siellä ongelmat oli aivan eri mittakaavassa. Toivomukset luokkaa kun voisi syödä joskus vielä normaalisti ilman kipua ja tuskaa.

Hieno juttu, että toimii! Minun ei ollu tarkoitus mitenkään saarnata, siitä harvemmin on apua. Aidosti vaan harmittaa, jos avun tarve ja apu ei syystä tai toisesta kohtaa. Sinulla on kaikesta päätellen ainakin edellytykset selviytymiseen, ota kaikki tarjotut keinot vaan käyttöön. Pitkiä nämä prosessit tuppaa olemaan, usein loppuelämän mittaisia, väliin mahtuu huonompia ja parempia kausia. Se mikä ratkaisee on juurikin tuo oma tahto, niinkuin sanoit.

Masennus.

Ysärillä meni lujaa. Ajettiin muskeliveneillä pitkin rantoja, ja rahaa tuli ikkunoista ja ovista. Ensiasuntona paritalon puolikas pääkaupunkiseudulta tuosta vaan ilman maksuvaikeuksia.

Avioriita. Eukko ei sietänyt sitä että tein duunia. Omasta mielestäni olin ritari joka taisteli perheelle hienot puitteet. Oli paritalonpuolikas, jossa puutarha ostetun puutarhasuunnittelijan suunnittelemana ja maanrakennusliikkeen rakentamamana. Oli nurmikko valmisnurmesta ja allas suihkulähteellä pihassa. Oli Volvo ja kaikki.

Paratiisi. Mutta ei se eukolle kelvannut. Liikaa töitä. "Muillakin miehillä on rahaa vaikka ei ne tee työtä". "Minä kyllä tiedän mistä saa rahaa (viittaus sosiaalitoimistoon)".

Masennus. Firman myynti. Ryyppäämään alkaminen. Avioero.

Eukon sairastuminen skitsofreniaan (oli muuten sairas kokemus). Oma sairastuminen psykoosiin ja masennukseen. Kaksoispsykoosi. Avioero. Eukko ja lapset Imatralle anopin luo.

Elämän pysähtyminen siihen paikkaan. Paratiisi muuttui helvetiksi, en kestänyt.

Toista parisuhdetta en ole alkanut sen jälkeen. Jäin alkoholin pauloihin.

Oman firman kuningas, kaunis vaimo, mahtavat lapset. Oma talo, Volvo ja kaikki. Sen kun menetti kertaheitolla ei kestänyt hermo eikä haima.

Aika pateettinen juttu. Sähkötupakka auttaa. Ilman sitä olisin jo kuollut, meni kolme askia sitä punaista. Vittu mitä marinaa.

Niin ja unohtui mainita että mutsikin teki itsarin kun oli niin rankka juttu, ja sain siltä asunnon alle kun dokasin rahani. Mutsiltahan mä hulluuteni perin kai. Faijalta sydäninfarktin ;)

Noh. Nyt luin tän ja sanon että ota rauhassa. Mieti. Ei mikään paska sua auta.

Juu kyllähän se asiat on käytävä läpi että pystyy jatkamaan. Koko ajan jos tapahtuu niin sitä vaan menee robotin lailla eteenpäin. Ja jos vauhti ja tekemiset loppuu niin koettaa hakea vauhtia muualta. Samaa mieltä että kannattaisi koettaa löytää rauhassa miettimiselle aikaa eikä rynnätä kohti seuraavia tapahtumia.

Edellisiä komppaan sen verran ettei se nuppi millään lääkkeillä tai huumausaineilla korjaannu. Monta tapausta olen tähän mennessä jo nähnyt missä sitä vaivaa lähdetään itse esim. voimalla lääkitsemään eikä yksikään tarina ole kauniisti päättänyt. Sen paranemisen pitää lähteä omasta itsestään. Mutta hyvä juttu on että tekstiesi perusteella vaikuttaa, että halua mennä parempaan päin on. Ja siitä se lähtee, tarvitaan oikeasti paljon työtä eikä se helppoa ole tietenkään. Lääkkeet toki auttaa mm. saamalla aivokemian balanssiin muttei viina, piri, tupakka tai mikään muukaan ole vastaus mihinkään. _aina_ on toivoa, vaikka se tilanne oikeasti näyttäisi kuinka paskalta. Jos haluaa luovuttaa niin on hyvä katella noita denoja ja miettiä haluaako itse oikeasti olla samassa jamassa.

Ja nimenomaan sitä suosittelen että otat asiat rauhallisesti, päivä ja asia kerrallaan. Ei kenelläkään ihmisellä jaksaminen pidemmän päälle riitä siihen että koittaa tehdä kaikennsamalla kertaa heti, ei ihme jos siinä alkaa nuppi rakoilemaan.

Voimia. Ihan oikeasti. Kyllä kaikki vielä jotenkin kääntyy paremmin päin, tilanteessa itsessään tuntuu aina paskalta mutta kyllä se tasoittuu.

Niin mitään piriä en ole koskaan käyttänyt. Kannabista joskus varovaisesti koeillut mutta mitään mitään siitä en saanut.

Viinasta tissutellen saanut rauhaa. Mutta se ei enää mulle toimi kun haima ei tykkää. Nikotiinia en laske samaan mitenkään, kun ei siitä tule mitään, se on vain vieroitusoireiden poistoon.

Alkolle joku korvike on nyt mielessä, että rentoutuisi ja ajatus lentäisi. Ehkä Pervitiini ei ole se. Sitähän kai tarvitaan vain siihen että jaksaa 45 tuntia vuorokaudessa tappaa kommunisteja.

Mutta jotain tarvitaan siihen ettei ole tylsä. Jos on siis luonnostaan tylsä.

Pyydä antabus kuuri ja vaikka esim pameja niin voi mieli levätä ilman isompaa kankkusta.

Hienoa että jengi avautuu asioistaan, sen verran kerron minäkin;

frendi omisti talon, mersun, duunin, firman, koiran ja vaimon.
piriä 10v. ja kaikki olivat hävinneet.
tästä 10v. lisää piriä ja auton ratissa rekan keulaan motarilla.

toinen frendi huippulahjakas muusikko. siis huippulahjakas.
esim. meripäiväareenalla pääestradilla, viina maistui. haima pamahti.
viina maistui, lääkärit sano : kuolet. viina maistui, kuoli 41v.

kolmas frendi. sekakäyttöä, sokeritauti ja ero ensimmäisestä kunnon rakkaudesta
jonka kanssa lapsi. tästä erosta ihan megalomaaninen masennus eli miekkariin;
nappeja ja viinaa. kolari ja kuolema.


ja näitä tarinoita riittää. ongelmiensa kanssa ei tarvi kun muutaman hyvän frendin, jonkun joka tukee.
tosin kaikki ei edes apua halua, tai oikeita ystäviä ei ole. kolikolla on kääntöpuolensa, olemme yksilöitä.
olisipa voima muuttaa kohtaloita...

Jarif: mä en ala sulle mitään elämänohjeita latomaan, tiedät ne helvetin hyvin itsekkin. tsemppiä!

Se sanonta, että asioilla on tapana järjestyä ei ole vain sanonta jos antaa itselleen mahdollisuuden.

Joo enhän mä mitään piriä oikeasti kaipaa elämääni. Eilen turhautuneena tuntui hauskalta aloitukselta. Saa nähdä mitä se terveydenhoidon porukka sanoopi, menihän se aloitus sinnekin :facepalm:

Tsemppiä.

Huumeisiin en koskisi, itsellä ollut pitkään keskivaikea-vaikea masennus. Ekan eron (siis muksut kehissä) aikaan se meni helvetin pahaksi. Vuoden-pari tissuttelin lähes päivittäin. Mulla alko toimii ihan hyvänä rentouttimena, mutta onneksi mulla oli silloin harrastelätkä, niin fyysinen kunto ei menny ihan paskaksi. Siihen aikaan huomasin ettei kannabiksen pössyttely oikein sopinut mulle, tuli silloin tällöin polteltua, mutta yhden synttärifestariviikonlopun jälkeen seuraavalla viikolla mulle iski hirveät ahinat, joten sen jälkeen olen lähinnä maistanut jos on joku tarjonnut.

Nyt on itsellä kans riitaisa eroprosessi menossa, muuten menee hyvin, mutta omaa kämppää ei oo löytynyt. Kunhan sen jostain saa, niin sitten voi taas keskittyä rauhassa kouluun, lapsiin ja uuteen muijakaveriin.

Muthan heitettiin ulos mielenterveyspalveluista viime vuonna, mutta ottivat takaisin tossa keväällä, eli apua oon saanut, lääkitys on suht toimiva ja muutenkin menee ihan kivasti.

PKS vaan pitää oikeasti vaatia sitä hoitoa, muuten sitä ei saa. Aikoinaan kun asuin Espoossa, niin istuin 6 tuntia Jorvin avo-osaston ovella, ennenkuin ottivat mut sisään. Siellä meni 4vk ja exä halusi vielä jatkaa, mutta jäi pelkiksi puheiksi....

-T

Avoinna ollaan :cool:

Sut herätetään keskellä yötä, ja raahataan zombimaisesti vintille. Näet, että hän alkaa kirjoittamaan lapulle tekstiä.

Lainaus:

---

Hiljaa, meitä tarkkaillaan ja kuunnellaan

---

-skitsofreenikko

Itsekin olen skitsofreniaa vierestä seurannut, ja läheltä piti etten itsekin masentunut jne. Läheiset piti kasassa. Todella vittumainen sairaushan se on... mutta onneksi kaikki nyt on suht reilassa. Itsetuhoisuusasteikko skitsofreniaa sairastavalla henkilöllä on helvetin suuri (diagnoosista tietty riippuen), ja oli myös helvetin pelottavaa katsoa sitä vierestä, kun toinen meinaa tapattaa itseään ja sekoilee aina kun et ole katsomassa vierestä. Skenaarioita oli monia. Mutta nopea reagoiminen esti kaikki tälläiset yritykset. Piipaa-auto piti sitten soittaa ja n. 2 vuotta kesti että saatiin tilanne täysin kontrolliin.

Masennus on kyllä perseestä, tiedän. Koeta kestää ja yritä ajatella positiivisesti. Voi tuntua mahdottomalta, mutta mieti tarkemmin. Tsemppiä! :)