No tiettävästi sä kumminkin oot nainen.. :D
No tiettävästi sä kumminkin oot nainen.. :D
#¤TUN Zyban! Duunilääkäri aikoinaan kirjotti satsin sitä röökinpolton lopettamiseksi. Siitähän riemu ratkes. Jos siihen asti tupakoin aika paljon (1 1/2 isoa askia päivässä) ja tupakalla käydessä poltin aina kaks röökiä putkeen, ni sen myrkyn alottamisen jälkeen meni neljä putkeen, että heilahti. Ja ku viimein röökikopilta pääs pois, ni kymmenen metriä sieltä ja tuli ihan pakottava tarve mennä vetämään lisää. Sitä aivan hirveetä hinkua vastaan sit taisteli joskus jopa puol tuntia ja eiku taas neljä röökiä putkeen. Alko nimittäin tupakkaa kulumaan aski poikineen. Mustahan tuli ihan röökinarkki, meinas seinille kiipeillä ja pureskella pöydät ja potkia tuolit, ku ei päässy aina heti uudestaan. Ja ne muut oireet... Ihan karseita raivareita, joita piti sit duunissa pidättää ja mennä aina johonki purkamaan, ja itkukohtauksia, joita ei myöskään voinu näyttää, ja mieliala heitteli katosta lattiaan ja kuperkeikkaa alpeilla senku kerkes. Kahden viikon jälkeen lopetin ne. Totesin, ettei homma oo sen arvoista, varsinkaan kun ei auta siihen mihin pitäis. Et kaikkia myrkkyjä syötetään yleispätevinä kaikille.
Vielä viimeksi kun tarkistin :D
Auts. :( Mä oon imeny tota noitapilliä ihan vanhaan tahtiin, että siihen ei mitään vaikutusta. Mutta noi raivarit, kuinkas sattuikaan, tänään oli "pieni" konflikti ja mun reaktio säikytti mut itsenikin. Mä meinaan ajattelin hetken, että mä joko tapan sen toisen tai itseni. :o Mutta se meni ohi viidessä sekunnissa, sen jälkeen tirahti pari kyyneltä ja sitten kokosin itseni. Ajattelin että katson sen maagiset kaksi viikkoa koska tossa ohjeessakin lukee että sen aikaa menee että vaikutus alkaa kunnolla tuntua, ja sitä ennen voi olla sekaisin ku seinäkello. Mutta ei kyllä hyvältä vaikuta... En tajua, viimeksi kokeilu kesti pari viikkoa ja silloin vaikutus oli lähinnä se että olin vain turboahdettu versio itsestäni, ja tosiaan lopetin ihan sen takia etten pystyny nukkumaan. Nyt on jokin toisin. :crazy:
Mä tahtoisin vieläkin muistuttaa kilpirauhasarvoista... Itellä oli niin räjähdysaltis meininki ja semmonen väsynyt ja melkeimpä masentunut olo ennenku löydettiin vika kilpparista. Siihen oloon ei auta sit mitkään masennuslääkkeet eikä semmoset. Onneks sattu kohalle semmonen terkkari joka halus eka ne kilppariarvot testata ennenku mitää mielialalääkitystä ees ajatellaan :)
Mä oon fyysisesti vielä kipeämpi kuin päästäni, että oon sen verran tarkassa seurannassa että kyllä ne varmaan olis huomanneet jos kilpparissa jotain vikaa olis... :/
Edit. Mä alan vähän kallistua kanssa siihen nyrkkeilysäkkiin ja nenäliinoihin... Tosin luomutilassa pelkät nenäliinat riittää, tää suora raivo on tullu nyt tästä lääkkeestä luulisin...
Nyrkkeilysäkki ja kontillinen nenäliinoja. Jätä ne pillerit väliin, vähemmästäkin kuula sekoaa, kaikki ei sovi kaikille.
mie en ees ala purkaan et mitä kaikkee sit pääkopassa tapahtuu :D masennuksen kaa painittu pitkään... nyt pitkästä aikaa ilman mitään lääkkeitä ollaan ja jännitettään milloin korkea lento loppuu..
Mustakin tuntuu että parasta olla kajoomatta liikaa niihin asioihin mitä päässä liikkuu, pahentaa vaan tilannetta kun kaivaa luurangot esiin. Puhuminen muka auttaa, no ei auta. Mullakin ollut vakava masennus, enää muutamaan vuoteen en oo itseeni masentuneeks kokenut. Enemmänkin ahdistuneeksi. Tää keskitalvi on mulle aina raskasta.
Masennus ei minusta ole mielenterveysongelma. Se on diagnoosi jonka varjolla voidaan kaupata lääkkeitä. Joskus ne vois sitten olla ihan vääriä, eikä mielentila muutu mihinkään, mutta purkautuu esim. väkivaltaisuutena. Moisista aivotoiminnan sotkijoista eroon päästyäni oon melko vakaasti uskonu jotta eihän sitä tiedä elävänsäkään jos ei sopivasti vituta. Ja jos joku väittää olevansa elämässään kaikinpuolin täydellisen onnellinen, niin valehtelee.
Deppressiolääkkeet toimii käytännössä vain erittäin vaikeasti masentuneilla yhdistettynä toiminnalliseen ja/tai puheterapiaan. Muuten ne ovat hyvin pitkälti vain nönnönnöötä.
Kyllä nyt tuli sellasta paskapuhetta ettei toista päätä.
Edit. Ylipäätään tää möyskääminen siitä miten elämä on parempaa ku jättää lääkkeet, ja lääkkeet on turhaa paskaa, mitä vittua nyt? Se, että joku pärjää ilman lääkkeitä ja kokee että elämä on parempaa pätee tasan siihen yhteen yksilöön. Jos lääkkeet ei tee mitä pitää, ne on väärät, annostus on väärä, diagnoosi on väärä, potilas käyttää niitä väärin tai sitten on se viimeinen vaihtoehto että ne ei vaan sovi.
Sä saat uskoa vaikka depislääkkeisiin tai joulupukkiin, mutta vakaa tutkimusnäyttö puoltaa väitettäni. Depressiolääkkeet eivät kestä kovin paljoa pintapuolista katsastelua suurempaa tarkastelua kestä, mutta ovat täysin omiaan placebokentällä. Minkä takia sä kuvittelet että niitä oikeasti määrätään kuin karkkia joka helvetin vaivaan?
Laitetaas ihan hiukan vaan lusikkaa soppaan. Suljetulla kun olin töissä niin vieraana oli muutama masennuspotilas. Joutuivat erityiseen tarkkailuun kun saatiin lääkitys kohdilleen. Tämä sen takia, koska nämä potilaat olivat niin vaikeasti masentuneita, että itsemurhan riski nousi kohisten kun saivat lääkkeet kohdilleen. Masennusta se ei heiltä vienyt, mutta olivat huomattavasti energisempiä. Aikaisemmin olivat liian väsyneitä tekemään itselleen mitään, mutta lääkkeiden vaikutuksenalaisena saivat uutta virtaa kroppaan. Meni hetki ennen kuin ajatukset itsetuhoisuudesta siirtyivät taka-alalle.
Muutama tyyppi otti sähköhoitoa, jonka jälkeen olivat taas valmiita kohtaamaan arkisen pakerruksen. Näiden henkilöiden ei olisi pitänyt olla edes suljetulla, mutta muuta paikkaa ei lähialueella ollut. Ikävä kyllä heitä koski samat säännöt kun naapurihuoneen "Penttiä", joka oli tullut suoraan Kakolasta pakkohoitoon.
1. Näyttöä on paljon. Alunperin depislääkkeiden tutkimukset teki yksinomaan depislääkkeitä valmistavat yritykset. Jälkikäteen kun riippumattomat tutkimukset ottivat asiat uudelleen auki, selvisi ettei niistä ole oleellista hyötyä eritoten lievissä ja keskitason depiksissä. 2. Nykyajan lääke-etiikka? Nykyaikanahan se vasitoten on rahasta kiinni, ei etiikasta. 3. Jos on vakaasti päättänyt maalata seinät aivoillaan, sen myös tekee. Siitä erottaa ne oikeasti itsetuhoiset vs "vasta asiaa harkitsevat, huomiota/apua kaipaavat". Tehokasta lääkehoitoa löytyy, mutta sitä ei saa ihan tavan lekurilta ja usein siinä yhdistetään sitten muita hoitomuotoja samaan, eritoten näissä vakavissa tapauksissa.
Omaan myös henkilökohtaista kokemusta masennuslääkkeistä ja kuten sanoit, se todellisuus vaanii nurkan takana oli pillerit tai ei. Haittavaikutukset on usein jopa pahemmat kuin hyödyt, eikä osa edes tarvitsisi niitä pillereitä vaan aivan muunlaista toimintamallia.
e. Hassu että ei osata tässä asiassa olla kriittisiä, mutta taas sähkökessututkimukset tyrmätään heti. Suomessakin jotain 400k (enemmänkin?) vetää masennuslääkkeitä, miettikää mitkä markkinat. Yli kymmenkertaistunut määrä 20 vuodessa.
Sen mä myönnän, että en oo tutkimuksiin perehtyny vaan vetoan siihen mihin höyryttelynkin kanssa, subjektiivisiin kokemuksiin. Se miten paljon mun ja kanssahullujen olon helpottumisesta on plaseboa on arvoitus, mutta koska tavoite saavutetaan olon parantuessa ja vastaavasti se pahenee ilman lääkitystä niin missä tässä yhtälössä on ongelma? Mä en syö varsinaisia masennus- vaan mielialalääkkeitä, mutta masennukseen yhtä kaikki. Toimintakyky parani valtavasti kuukausi sen jälkeen kun lääkkeet aloitettiin, eli hoitovaste saatiin.
Oon aivan liian kipee ja näin ollen laiska edelleen että jaksan mitään lajiteltua linkkikokoelmaa etsiä nyt mutta googlella löydätte taatusti tutkimuksia puolesta ja vastaan. Etin kunhan jaksan.
1. Ei, ymmärsit väärin. Erittäin vaikean deppression hoitoon on saatu parempaa vastetta juuri yhdistämällä yksilölliset lääkkeet (eri taudinkuvat) toiminnalliseen terapiaan, kuten laitoshoito, puheterapia. Lisäksi erittäin vaikeissa masennustapauksissa HARVOIN on vaan "no kun mua masentaa", taustalla on rajuja tekijöitä ja/tai mahdollisesti muitakin mielenterveysongelmia. Lievän ja keskitason masennuksen kanssa ongelmaksi tulee se, että lääkkeiden määräämisen jälkeen potilas kotiutetaan ja usein ei edes kontrollia määrätä, tai jos määrätään se on hyvin pintapuolinen tarkastelu. Nimenomaan luotetaan siihen placebon vaikutukseen, eli potilas luulee saavansa täyden hyödyn ja näinollen "paranee". Usein asia jää sitten siihen, että potilas passivoituu ja ei pääse oikeasti tehokkaan hoidon piiriin jota saattaisi tarvita, jota esimerkiksi puheterapia (henkiset lukot yms) tai toiminnallinen terapia (yhteisöterapia) saattaisi auttaa. Itselleni tarjottiin alkuun tätä toiminnallista terapiaa deppressioon, joka olikin ihan hyvä idea; pääsin aamuisin sängystä ylös, kävin urheilukeskuksella missä porukka kokoontui ja kimpassa pelattiin/urheiltiin sen mukaan mikä kenenkin fiilis oli. Pidin tuota koko hommaa ihan dorkana pitkän aikaa, mutta tajusin lopulta että se paransi mielenlaatua 500% enempi kuin jäädä himaan vollottamaan keskustelufoorumeille lääkepurkki kourassa. Tästä on jo vuosia, ja olen kuullut että kyseistä terapiamuotoa aika harvoin enää tarjotaan tehosta huolimatta - koulutettujen ohjaajien sekä hallivuorojen hinta oli liian korkea ja kunta sulki palvelun. Lääkkeet kuulemma saa kelvata vain. Nykyäänkin kun tunnistan itsessäni deppression piirteitä, pidän mielessä periaatteen "perse penkistä ja salille penkkaan enemmän kuin perse painaa". Lyhykäisyydessään - pois ympäristöstä joka masentaa ja tekemään jotain sellaista joka vie ajatukset masennuksesta.
2. Ei kaikki deppressiolääkkeet ole pelkkää placeboa, mutta niiden hoitovaste on vähintään kyseenalainen. Onnellisuuspilleriä ei ole olemassakaan, mutta oikea mielialalääkitys saattaa nostaa aktiivisuustasoa, jolloin ohjauksen avulla saadaan potilas mahdollisesti parempaan elämäntilanteeseen. Samaa tosin tekee vaikkapa efedriini :laugh:
Jos tässä aletaan vertailemaan sitten näitä "empiirisiä omakohtaisia kokemuksia", niin omalla kohdalla useat eri lääkkeet tekivät alun pikku piristyksen jälkeen (uskoin TODELLA paljon että tää pilleri ratkaisee mun elämän ongelmat) vain entistä kauheamman olon. Aloin paranemaan vasta kun jätin lääkkeet ja pääsin oikean hoidon pariin; kävin siellä ryhmäporukassa alkuun ja siihen päälle 6kk puheterapiaa yhden Suomen johtavan psykoterapeutin kanssa (jotain hyötyä porvarisuvusta ja heidän kontakteistaan). Sekä paikallinen ylilääkäri että psykoterapeutti kannattivat lääkkeiden poisjättöä, juurikin mainituista syistä.
Siskoni myös sai masikseen lääkityksen vuosia oman episodin jälkeen, ja sanoi samaa; pienen piristymisen jälkeen kun ei päässyt mihinkään järkevään hoitomuotoon kiinni, jäi himan ja duunin väliin depistelemään. Joka toinen ilta roudasin sen puistoon pelaan tai salille treenaa ja samalla juteltiin joko niistänäistä tai rankemmista aiheista. Ei ole mun hommani leikkiä terapeuttia mutta koska hän asui paljon pienemmällä paikkakunnalla jossa resursseja ei ollut, niin aloin sitten ns. PT:ksi hänelle. Lääkkeiden syömiseen en antanut hänelle omaa kantaani, vaan annoin tehdä kuten halusi ja miten lääkäri määräsi. Toiminnallinen tekeminen kohensi mielialaa ja lopulta lääkkeet jäivät pois -> mieli korjaantui ennätysvauhtia. Hänellä on aina ollut paljon vaikeuksia deppression kanssa ja on edelleen, mutta handlaa ne helvetin paljon paremmin nykyään kuin aikaisemmin.
Mutta nää kokemukset nyt on muutama ja ei niistä voi vetää mitään sen suurempaa johtopäätöstä. Depis on niin muotisairaus ja siitä joutuu niin monet nuoretkin jo työkyvyttömyyseläkkeelle, että jengille on tahkottu kalloon ihan väärä kuva koko sairaudesta ja sen hoidosta. Syy ei sinänsä aina ole lääkkeissä tai lääkäreissä, vaan niissä resursseissa. Taustalla usein ne syrjäytymiset ja työttömyys esimerkiksi. Ei sillä Efexor Depotilla duunia tai kavereita saa taikaiskusta.
Placeboa ei saa enää määrätä. Äiree, joka on sairaanhoitaja sitä harmitteli. Mummot nääs kyselee illalla että "tuo ny ees joku pilleri" vaikka ne ei edes tiedä mikä vaivaa. Mä ehdotin tic tacia.
Meinaat että asiaa ei pystytä kiertämään esimerkiksi jollain lääkeainekikkailulla joka on käytännössä harmiton? Toki tekee sen että nyt niissä toden totta on jotain lääkettä, ihan eri asia sitten antaako se mitään vastetta sille mihin sitä on määrätty. Meillä kans eritoten isänäiti on sellainen että joka asiaan on roppi ja lääkärit ja sairaanhoitajat tietävät puhelimen välityksellä että onko sulla syöpä tai kaihi :laugh:
e. Soittelee siis vaimollekin välistä, joka on patologian laborantti/leikkaaja, eikä edes sairaanhoitaja. Sitten vaimo arvailee että mikähän ebola sillä tällä kertaa on, kunnes passittaa oikeaan lääkäriin :D
Mä nyt haistelen tässä vähän provottamista ja ehkä hieman tylsyyttä decunftan perheessä... ;)
Lääkehän ei ole enää placebo, jos siinä on lääkeaineita. Ja hieman arvelluttavaa määrätä edes niitä harmittomia lääkkeitä ihmisille, koska ne luulevat tarvitsevansa niitä.
Nuppilääkkeistä en sano juuta enkä jaata, kun en niitä syö. Tai niin no, Bentzoja joudun syömään hermovaurioon. Ja odotan kyllä innolla mitkä fiilarit on seuraavan vuoden, kun lopetan niiden käytön.
Nekin... Mutta jotta ei menis ihan Ot:ksi, niin mulle suositeltiin kyllä masennuslääkkeitä faijan kuoleman jälkeen. Samaan syssyyn paras kaveri nappas eukkoni matkaan jne. Noh, siitäkin selvittiin kyllä ihan nukahtamislääkkeillä, mutta näin jälkikäteen ajatellen olis se helpomminkin VOINUT mennä. Kärsiminen ei kuitenkaan ole koskaan jalostanut meistä yhtään hienompia ihmis-eläimiä.
E: ja joo, ihan samalla linjalla olen Kalepon ja Funkkiksen kanssa, kotiin jääminen on se pahin. Se vain maksimoi masennusta ja ruokkii epäsosiaalisuutta. TIEDÄN, että on ihan turha mennä sanomaan masentuneelle "tsemppaa nyt hei vähän". Paranemisen kannalta kuitenkin se on vitun tärkeää, että uskaltaa astua siitä ovesta pihalle. Ja vaikka ei sali kiinnosta, niin kävelee edes vähäsen. käy vaikka puistossa jos tuntuu että se on maksimi askel.
Eikös kärsimykset kasvata meitä immeisinä, tee meistä jokaisesta entistä uniikimpia, ja opettaa (ainakin koittaa) arvostamaan niitä mualimankuuluja "pieniä asioita"..?
Sitä mieltä mää ainakin olen, tuonelanportteja tuli käytyä hakkaamassa, ja nykyjään aamukaffeki maistuu tolokuttoman hyvälle ja arvostusta ansaittevalle asialle :--)
No ei se varmaan jalostanut ole, mut kyl sillä on osansa elämässä, silläkin.
Olen itse joutunut katsomaan kuolemaa ystäväpiirissä vähintäänkin riittävästi ikääni nähden (32).
Parhaan ystäväni kuolema ollessani 22v, se oli kova paikka. ihmettelen vieläkin miten siittä selvittiin. Mutta eipä mitn, samasta perheestä toinen läheinen ystävä lähti 2v myöhemmin, eli juuri kun oli edellisestä kerennyt jotenkin selvitä. Ja sama tie jatkui, taas kaksi vuotta ja samasta perheestä lähti kolmas hyvä ystävä. Tämän jälkeen näytti jo hetken hieman valoisammalta kunnes taas viime kesänä samasta perheestä kuoli ystävä. Viime syksynä meni vielä yksi kaveri muualta...
Väitän että jos minulla ei olisi harrastusta jossa olen niin kiinni kuin tässä kalastuksessa, olisi tilanteeni luultavasti huonompi. Olen saanut pidettyä itseni lähes kokoajan aktiivisena, ainakin jossain määrin. Mitään lääkitystä en ole syönyt päivääkään (hetkittäin olisi ehkä tarvinut) mutta silti ihan kivasti menee taas. Meinaan vaan, nämä kaikki kasvattavat. Jotenkin sitä vain oppii elämään näiden asioiden kanssa ja kokoamaan itsensä aina paremmin uudestaan kun kohtaa näitä kurjia tapahtumia.
Lääkkeillä on varmasti paikkansa näissä mielialahäiriöissä sun muissa, minä niitä en tarvinut, mutta uskon että niistä on monelle isokin hyöty kunhan saadaan vain oikeat napit oikealle ihmiselle. Se että niiden avulla saa itsensä sängystä ylös ja tekemään jotain, on jo paljon parantumiseen päin.
Turhan kylymästi ja lyhyesti vastaan, mutta eihän kenenkään kannata eikä pidä lopettaa omasta elämästään nauttimista kun toinen kuolee.
Se on sellainen asia joka meillä jokaisella tulee eteen, haluttiin sitä tai ei. Toisilla aikaisemmin kuin toisilla.
Siihen on hankala vaikuttaa kuka lähtee ja kuka ei.
Pikaedit: kunnioita menneitä, muistele heitä hyvällä, vie kynttilöitä ja kukkia. Ota aika-ajoin esille tuttujen kanssa, mutta ei surkutellen.
Kyllä se elämä aina tuppaa jatkumaan läheisen kuoleman jälkeen. Mutta koskaan se ei oo enää samanlaista ku ennen. Läheisen menetys muuttaa aina ihmisessä jotain, joskus hyvään suuntaan, joskus huonoon. Harrastus, ystävät, perhe ja muu lähipiiri on erityisen tärkeitä olla olemassa. Paljon itekkin voi vaikuttaa, voihan sitä heittäytyä pohjalle tai sitten räpiköidä pinnalle väkisin.
Ihmisen täytyy välillä käydä pohjalla tajutakseen sen mikä oikeasti elämässä on tärkeää. Jos tuntuu että masentaa ja ei huvita, niin hetken voi jopa rypee siellä pohjalla, mutta sieltä pitää myös nousta! Lievään masennukseen en ottais lääkkeitä jos muuten jotenkuten toimintakyky on tallella. Pitää vaan yrittää tehdä asioita mistä tykkää ja mistä tulee onnelliseksi. Naisilla se voi olla vaikka joku oma hemmotteluhetki, levyllinen suklaata (yäk!) tai kunnon shoppailureissu.
Välillä vaan tuntuu et ne ihmiset jotka on "niiiiiin masentuneita" ei oo koskaan kovia kolauksia kokenu elämässään. Semmoiset ihmiset yleensä huutelee kaikille kuinka sitä nyt ollaan masentuneita ja vedetään jos jonkinmoista pilleriä. Enkä nyt tarkoita tämän ketjun kirjoituksia vaan ihan oman elämäni ihmisiä.
Muutama vuosi sitten, ensiksi mutsi sai sydänkohtauksen, sitten faija kuoli... meni jonkun aikaa ja aloin saada paniikkikohtauksia... löysin itseni tärisemästä pöydän äärestä tai ravaamasta ympäri kämppää. Vihdoin sain itseni menemään lääkärin puheille (mikä ei muuten ollut ihan helppoa sekään). Tohtori määräsi Xanoria tarpeen mukaan otettavaksi, ja ne kyllä auttoi. Myöhemmin olen jotenkin oppinut hallitsemaan sitä, vieläkin ne kohtaukset yrittää toisinaan käydä päälle, mutta toistaiseksi hallussa ihan ilman nappeja...
Nyt vaan sitten menee masennukseen ja yleiseen vitutukseen C2H5OH:ta yli tarpeen...
Ensimmäinen psykoosi 2009, toinen 2011. Diagnoosina skitsoaffektiivinen maaninen muoto. Aluksi oli lääkityksenä zypreza + deprakine, sitten seroquel + deprakine. Deprakine on laskettu kokonaan pois. Nyt on tarkotus laskea sero pois ja tilalle risperdal. Kyllä sitä kovaa iskee naamaan ihmisen kuolevaisuus kun mieli pettää, hallut eivät ole kivoja eikä varsinkaan se, että kokee outoja ajatuksia. Apua sain tyysti sillä, että huomasin minulle epätyypilliset ajatukset jonka myötä hakeuduin sairaalaan. Ensimmäisellä kerralla paino nousi kolmen viikon sairaalajakson aikana melkein 50kg zyprexan takia, sen pois laskeminen kesti sitten melkein 13kk. Kohta olisi taas motivaatiota yrittää laskea tokan sairaalajakson painoa. Lääkekokeiluja on toki paljon enemmän esim toisella sairaalajaksolla, joka kesti 3kk ja lääkkeitä 11 erillaista.
K0uhijalle jaksamista! Ja parempaa tulevaa :)
Ja noiden nappien lopettamisesta, niin sehän on aika tuskainen tie. Kroppa on tottunut lääkkeeseen ja kun ei saa sitä enää, oireet voivat jopa pahentua siitä mitä ne olivat. Toki tämä on ohimenevä juttu, mutta tuskin on paljonkaan naurussa pitelemistä.
Eipä noi nykyään kirjoittelekaan nappeja ihan miten sattuu, kaverilla (34v) kaksoisdiagnoosi mutta ei tietoakaan mistään vaikka on kuulemma jotain pyytänytkin useampaan kertaan, luovuttanu toivon ja kas kummaa kun sitä alkoholia meneekin. Toinen vielä vanhempi kaveri joutu sairaslomalle ja määrättiin kuulemma jotain ihan "lastenkamaa", lievintä opamoxia tai diapamia muistaakseni.
Ite oon nyt 1,5 vuotta kuullu ylimääräsiä ääniä pään sisällä. Lääkennä aluks kokeiltii ketipinoria ja nyt risperidoria syöny vuoden. Masennukseen azonaa.